Läpi neulansilmän

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA AUSTRALIASTA

KUN brittiläiset tutkimusmatkailijat löysivät Bassinsalmen vuonna 1798, merenkulkuviranomaiset olivat tyytyväisiä. Tämä väylä erottaa Tasmanian saaren Australian mantereesta, ja sen löytyminen lyhensi merimatkaa Englannista Sydneyyn noin 1100 kilometrillä.

Bassinsalmi on kuitenkin osoittautunut yhdeksi myrskyisimmistä vesistä maailmassa. Navakat länsituulet, voimakkaat merivirrat ja väylän mataluus – syvyys on keskimäärin 60 metriä – tekevät alueesta arvaamattoman ja tuottavat valtavia aaltoja. Vaarallisia ovat myös salmen läntisen suun keskellä sijaitsevan King Islandin rosoiset riutat.

Nykyään Bassinsalmesta ei ole vaikea selviytyä läpi, mutta purjelaivojen ja yksinkertaisten navigointivälineiden aikaan tilanne oli toinen. Salmen läntiseen suuhun purjehtiminen oli hermoja raastava kokemus. Siitä sanottiinkin, että oli kuin olisi mennyt neulansilmän läpi.

Isoympyrän kaarta pitkin

1800-luvun alussa 19000 kilometriä pitkä laivamatka Englannista Itä-Australiaan kesti jopa viisi kuukautta, eikä matkanteko ollut miellyttävää. Yleensä sadat matkustajat – enimmäkseen siirtolaisia ja vankeja – olivat surkeissa olosuhteissa kansien alle ahtautuneina. Merisairaus, aliravitsemus ja erilaiset taudit olivat yleisiä samoin kuin syöpäläiset. Monet kuolivat matkalla. * Toivo paremmasta elämästä antoi kuitenkin monille voimaa.

Vuonna 1852 tapahtui muutos parempaan päin, kun kapteeni James ”Bully” Forbes löysi lyhyemmän reitin. Hän hylkäsi 39:ttä leveyspiiriä pitkin kulkevan meritien, joka vaikutti lyhyimmältä tieltä Intian valtameren eteläosien poikki Kaakkois-Australiaan, ja valitsi sen sijaan reitin, joka seurasi isoympyrän kaarta. * Se vei hänet kauemmas etelään kohti Etelämannerta. Jäävuoria ja valtavia aaltoja uhmaten Forbesin laiva Marco Polo saapui Melbournen satamaan Victorian osavaltioon mukanaan 701 siirtolaista vain 68 päivän matkan jälkeen, mikä oli lähes puolet nopeammin kuin vanhaa reittiä pitkin. Ennätys osui sopivaan aikaan, sillä Victoriassa oli kultakuume kiihkeimmillään. Tieto nopeasta matkasta sai  tuhannet tulevat kullanetsijät lähtemään kiireesti kohti Australiaa.

Englannista lähtönsä jälkeen laivat saivat seuraavan kerran maata näkyviin Cape Otwayssa noin 16000 kilometrin päässä. Navigaattorit määrittivät leveysasteen sekstantin ja laskentataulukoiden avulla ja pituusasteen laivan kronometrin avulla, joka oli asetettu Greenwichin aikaan. Paikallinen aika selvitettiin auringon sijainnin perusteella. Tunnin ero paikallisen ja Greenwichin ajan välillä merkitsi 15:tä pituusastetta. Leveys- ja pituusasteen avulla taitava navigaattori sai kohtuullisen tarkasti selville aluksen sijainnin.

Jokin saattoi kyllä mennä vikaan. Pilvet saattoivat peittää auringon päiväkausiksi, eivätkä ensimmäiset kronometrit olleet aina tarkkoja. Jos kello edisti tai jätätti sekunnin päivässä, alus saattoi kolmessa kuukaudessa ajautua 50 kilometriä sivuun kurssista. Harhautuneet laivat saattoivat sateella, sumussa tai pimeällä ajautua ohi Bassinsalmen suun ja haaksirikkoutua King Islandin tai Victorian kallioisille rannoille. Epäilemättä monet matkaajat tunsivat samoin kuin eräs kapteeni, joka nähdessään Cape Otwayn turvallisen matkan päässä huudahti: ”Luojan kiitos! Emme tehneet virhettä.” 1800-luvun merimiesten taidoista todistaa se, että useimmat pääsivät neulansilmän läpi turvallisesti. Jotkin laivat olivat kuitenkin epäonnisempia.

Laivojen hautausmaa

Ennen aamunkoitetta 1. kesäkuuta 1878 Loch Ard -niminen klipperi purjehti sakeassa sumussa kohti Victorian rannikkoa. Sumuinen sää oli jatkunut edellisestä päivästä asti ja estänyt keskipäivällä kapteenia määrittämästä laivan sijaintia sekstantin avulla. Sen vuoksi laiva oli paljon lähempänä Australian rannikkoa kuin hän luuli. Yhtäkkiä sumu väistyi ja edessä näkyi 90-metrisiä kalliojyrkänteitä vain parin kilometrin päässä. Miehistö yritti kuumeisesti kääntää laivaa, mutta tuuli ja nousuvesi tekivät heidän ponnistelunsa tyhjäksi. Alle tunnin päästä Loch Ard rysähti karille, ja viisitoista minuuttia myöhemmin se upposi.

Laivalla olleista 54 ihmisestä vain kaksi pelastui: oppipoika Tom Pearce ja matkustaja Eva Carmichael. Molemmat olivat alle 20-vuotiaita. Tom piti tuntien ajan kiinni kääntyneestä pelastusveneestä talven hyytävissä vesissä. Lopulta nousuvesi heitti hänet kapeaan solaan kallioseinämien väliin. Hän näki pienen rannan täynnä hylkytavaraa ja ui sinne turvaan. Eva ei osannut uida. Hän roikkui hylkytavarassa nelisen tuntia, ennen kuin ajautui samaan solaan kuin Tom. Nähtyään Tomin rannalla hän huusi apua. Tom sukelsi tyrskyihin ja tunnin ponnistelun jälkeen raahasi puoliksi tajuttoman Evan rannalle. Eva kertoi: ”Hän vei minut pelottavan näköiseen luolaan muutaman kymmenen metrin päähän rannasta, ja löydettyään brandylaatikon hän rikkoi yhden pullon ja juotti minulle hiukan brandyä, mikä elvytti minut. Sitten hän toi pitkää heinää ja pensaiden oksia, joiden päällä saatoin maata. Vaivuin pian tajuttomuuteen, ja sitä kesti varmaankin tunteja.” Samaan aikaan Tom kiipesi ylös rantakallioita ja hälytti apua. Vajaa vuorokausi Loch Ardin uppoamisesta oli kulunut, kun Tom ja Eva vietiin läheiseen maataloon. Eva oli menettänyt haaksirikossa vanhempansa sekä kolme veljeä ja kaksi sisarta.

Nykyään tuhannet suuret ja pienet alukset kulkevat turvallisesti Bassinsalmen läpi joka vuosi. Matkalla ne saattavat ohittaa yli  sata varmistettua hylkyä. Joillakin onnettomuuspaikoilla kuten Loch Ardin solan luona Port Campbellin kansallispuistossa käy turisteja. Ne muistuttavat niistä rohkeista 1900-luvun ihmisistä, jotka matkustettuaan maapallon toiselle puolelle uhmasivat matkan viimeistä etappia – neulansilmää – etsiessään parempaa elämää.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu/Kuvat s. 17]

MITÄ TOMILLE JA EVALLE TAPAHTUI?

Loch Ardin haaksirikon ainoat eloon jääneet, Tom Pearce ja Eva Carmichael, tulivat kuuluisiksi Australiassa. ”Sanomalehdet kirjoittivat haaksirikosta sensaatiohakuisesti, ylistivät Pearcea sankariksi ja Eva Carmichaelia kaunottareksi ja näyttivät päättäneen, että heidän pitäisi mennä naimisiin”, kerrotaan kirjassa Cape Otway—Coast of Secrets. Tom kosi, mutta Eva vastasi kieltävästi ja palasi kolmen kuukauden kuluttua takaisin Irlantiin. Siellä hän meni naimisiin ja perusti perheen. Hän kuoli vuonna 1934 ollessaan 73-vuotias. Tom palasi merille ja joutui pian uudelleen haaksirikkoon, josta hän jälleen selvisi. Työskenneltyään vuosia höyrylaivojen päällikkönä hän kuoli 50-vuotiaana vuonna 1909.

[Lähdemerkintä]

Kuvat: Flagstaff Hill Maritime Village, Warrnambool

[Kaavio/Kuva s. 15]

(Ks. painettu julkaisu)

Forbes purjehti ”Marco Pololla” (yllä) Englannista Australiaan käyttäen vanhaa meritietä huomattavasti lyhyempää reittiä, joka kulkee isoympyrän kaarta pitkin.

[Kaavio]

VANHA REITTI

39. leveyspiiri

UUSI REITTI

Eteläinen napapiiri

[Kartta]

ATLANTTI

INTIAN VALTAMERI

ETELÄMANNER

[Lähdemerkintä]

Sanomalehdestä The Illustrated London News 19.2.1853

[Kaavio/Kartta s. 16, 17]

(Ks. painettu julkaisu)

Bassinsalmen läntistä suuta sanottiin neulansilmäksi.

[Kartta]

AUSTRALIA

VICTORIA

MELBOURNE

Port Campbellin kansallispuisto

Cape Otway

Bassinsalmi

King Island

TASMANIA

[Kuva s. 16]

Ajettuaan karille ”Loch Ard” upposi viidessätoista minuutissa.

[Lähdemerkintä]

La Trobe Picture Collection, State Library of Victoria

[Kuva s. 17]

Port Campbellin kansallispuiston alueella on 1) paikka, jossa ”Loch Ard” haaksirikkoutui, ja 2) Tom Pearcen luola.

[Lähdemerkintä]

Scancolor Australia