Onko uskonto syypää?

PAPPI ja kirjailija Jonathan Swift, joka eli 1800-luvun alkupuolella, kirjoitti: ”Meissä on uskonnollisuutta juuri riittämiin vihataksemme, mutta ei tarpeeksi rakastaaksemme toisiamme.” Monet ovat väittäneet, että uskonto on todellisuudessa pikemminkin jakava kuin yhdistävä voima. Kaikki eivät kuitenkaan yhdy tähän näkemykseen.

Ajatellaanpa esimerkiksi sitä, mihin tulokseen Britanniassa sijaitsevan Bradfordin yliopiston rauhantutkimuslaitoksen tutkijaryhmä tuli. Yleisradioyhtiö BBC oli pyytänyt ryhmää selvittämään perusteellisesti, edistääkö uskonto sotaa vai rauhaa.

Ryhmän julkaisemassa raportissa sanottiin: ”Tarkasteltuamme monien eri alojen asiantuntijoiden historiallisia analyyseja totesimme, että kuluneiden sadan vuoden aikana varsinaisia uskonsotia on ollut vain muutama.” Tutkijat selittivät, että joidenkin sellaisten taistelujen kimmokkeena, jotka ”mediassa ja muualla on leimattu usein uskonnollisiksi tai uskonnollisten erimielisyyksien aiheuttamiksi, on todellisuudessa ollut kansallismielisyys, jonkin alueen vapauttaminen tai itsepuolustus”.

Monet muut ovat kuitenkin sitä mieltä, että papit ovat vaikenemisellaan tai toiminnallaan joko suvainneet tai aktiivisesti tukeneet useita aseellisia selkkauksia, kuten käy ilmi seuraavista lainauksista.

● ”Uskonto näyttää käyvän käsi kädessä väkivallan kanssa käytännössä kaikkialla. – – Viime vuosina uskonnollisia väkivaltaisuuksia on puhjennut kristillisen oikeiston piirissä Yhdysvalloissa, vihamielisten muslimien ja juutalaisten välillä Lähi-idässä, riitelevien hindujen ja muslimien välillä Etelä-Aasiassa ja paikallisissa uskonnollisissa yhteisöissä Afrikassa ja Indonesiassa. – – niiden osapuolet ovat käyttäneet uskontoa rakentaakseen poliittista identiteettiään ja saadakseen oikeutuksen kostonhalun ruokkimille ideologioilleen.” (Terror in the Mind of God—The Global Rise of Religious Violence.)

● ”Ironista kyllä kiihkouskonnolliset kansat kärsivät usein pahimmista yhteiskunnallisista epäkohdista. – – Uskonnon leviäminen ei ole kyennyt hillitsemään vakavia rikoksia. – – Todisteet vaikuttavat kiistattomilta: jos kaipaa turvallista, kelvollista, rauhallista ja ’sivistynyttä’ asuinympäristöä, kannattaa välttää kiihkeän uskonnollisia seutuja.” (Holy Hatred.)

● ”Baptistit tunnetaan paljon paremmin sotimisesta kuin rauhantyöstä. – – Kun orjuuskysymys ja muut kiistat jakoivat [amerikkalaisia] kirkkokuntia ja sittemmin koko kansan 1800-luvulla, baptistit sekä pohjoisessa että etelässä  tukivat sotaponnisteluja, joita he pitivät vanhurskaana ristiretkenä, ja otaksuivat, että Jumala oli heidän puolellaan. Baptistit kannattivat kansan yhteisiä ponnisteluja myös sodissa Englantia (1812), Meksikoa (1845) ja Espanjaa (1898) vastaan ja perustelivat osallistumistaan kahteen viimeksi mainittuun ’pääosin sillä, että näin voitiin tuoda uskonnonvapaus sorretuille kansoille ja avata uusia lähetyskenttiä’. Kyse ei ole siitä, että baptistit olisivat halunneet sotaa ennemmin kuin rauhaa, vaan siitä, että kun sota sitten syttyi, he enimmäkseen tukivat sotatoimia ja osallistuivat niihin.” (Review and Expositor—A Baptist Theological Journal.)

● ”Historioitsijat ovat havainneet, että useimpina aikakausina ja käytännöllisesti katsoen maailman kaikkien kansojen ja kulttuurien parissa käytyjen sotien kiihokkeena on ollut uskonto, ja tämä pätee yleensä minkä tahansa sodan molempiin osapuoliin. Ikivanha usko siihen, että ’jumalat ovat meidän puolellamme’, on varhaisimpia ja voimakkaimpia sodankäynnin yllykkeitä.” (The Age of Wars of Religion, 1000-1650—An Encyclopedia of Global Warfare and Civilization.)

● ”Uskonnollisten johtajien tulisi tarkastella kriittisemmin sitä, etteivät he ole osanneet johtaa laumojaan paremmin eivätkä puolustaa oman uskonsa todellisia perusarvoja. – – On totta, että kaikki uskonnot pyrkivät rauhaan, mutta on kyseenalaista, ovatko ne milloinkaan onnistuneet siinä.” (Violence in God’s Name—Religion in an Age of Conflict.)

Kautta historian kristikunnan kaikkien valtauskontojen johtajat – katolilaiset, ortodoksit ja protestantit – ovat lähettäneet loputtomat määrät pappeja kohottamaan sotajoukkojen moraalia ja rukoilemaan kuolleiden ja kuolevien puolesta kaikissa taisteluissa rintamalinjojen molemmin puolin. Tällä tavoin he ovat katsoneet verenvuodatusta läpi sormien ja antaneet siunauksensa jokaiselle sotajoukolle.

Joku saattaa silti olla sitä mieltä, ettei sodista voi syyttää uskontoa. Mutta onko uskonto toisaalta onnistunut yrityksissään yhdistää ihmiskunta?

[Tekstiruutu s. 5]

”Madison Avenuen baptistikirkon pastori Charles A. Eaton julisti eilen saarnastuolista, että seurakuntatalo tulisi muuttaa värväystoimistoksi armeijaan tai laivastoon haluavia miehiä varten.

Hän ja kymmenkunta muuta kaupungin pappia esittivät sota-aiheisia saarnoja sunnuntain jumalanpalveluksissa ja kehottivat miehiä ja naisia osoittamaan uskollisuuttaan kansakunnalle ja demokratialle tarjoamalla palveluksiaan sodan hyväksi ensi tilassa. Monia kirkkorakennuksia koristivat liput.” (The New York Times, 16.4.1917.)