Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Hammassäryn tuskaisa historia

Hammassäryn tuskaisa historia

Hammassäryn tuskaisa historia

Keskiajan torilla prameasti pukeutunut puoskari kehuu poistavansa hampaita täysin kivuttomasti. Avustaja on juonessa mukana ja astuu vastahakoisen näköisenä hänen eteensä. Puoskari teeskentelee vetävänsä tältä hampaan ja kohottaa sitten verisen poskihampaan kaikkien nähtäväksi. Seuraavassa hetkessä hammassärkyä potevia houkutellaan hankkiutumaan eroon hampaistaan – ja rahoistaan. Rumpujen pärinä ja torvien toitotus hukuttavat asiakkaiden tuskanhuudot alleen, jotteivät muut vain kaikkoaisi tiehensä. Muutaman päivän kuluessa saattaa ilmetä vaarallisia verenmyrkytystapauksia, mutta silloin puoskari on jo teillä tietymättömillä.

HARVA joutuu nykyään turvautumaan tällaisiin huijareihin hammassäryn takia. Hammaslääkärit osaavat hoitaa vaivan, eikä hampaita yleensä tarvitse poistaa. Silti monetkaan eivät mielellään istuudu hammaslääkärin tuoliin. Katsaus siihen, miten hammassärkyä on aikojen saatossa opittu helpottamaan, voi auttaa meitä arvostamaan nykyistä hammaslääketiedettä.

Karieksen sanotaan olevan ihmiskunnan yleisin sairaus tavallisen nuhakuumeen jälkeen. Se ei ole pelkästään nykyajan vaiva. Kuningas Salomon runollisesta kuvauksesta käy ilmi, että harvahampaisuus oli iäkkäiden riesana jo muinaisessa Israelissa (Saarnaaja 12:3).

Tuttu vitsaus kruunupäillekin

Vaikka Elisabet I oli Englannin kuningatar, hänkään ei säästynyt hammassäryltä. Muuan saksalainen vierailija pani merkille hänen mustuneet hampaansa ja sanoi, että tällainen ”vika näyttää olevan englantilaisille ominainen, koska he käyttävät runsaasti sokeria”. Joulukuussa 1578 särky piinasi kuningatarta yötä päivää. Lääkärit suosittelivat sairaan hampaan poistamista, mutta hän kieltäytyi, ehkäpä siksi että pelkäsi toimenpiteen kivuliaisuutta. Näyttääkseen esimerkkiä Lontoon piispa John Aylmer vedätti hänen edessään pois yhden omista hampaistaan – kenties hammasmädän syömän – mikä oli ritarillinen teko, sillä vanhuksella ei ollut niitä enää liiemmälti jäljellä!

Siihen aikaan tavallinen kansa joutui vedättämään hampaansa parturilla tai jopa sepällä. Kun sitten yhä useammilla alkoi olla varaa sokeriin, hammassärky yleistyi, ja sen myötä kasvoi taitavien hampaanvetäjien kysyntä. Siksi jotkut lääkärit ja kirurgit alkoivat kiinnostua sairaiden hampaiden hoitamisesta. Taidot heidän oli kuitenkin hankittava tyhjästä, sillä ekspertit vartioivat ammattisalaisuuksiaan mustasukkaisesti. Aiheesta ei ollut myöskään kirjoitettu kovin paljon.

Sata vuotta Elisabet I:n ajan jälkeen Ranskan valtaistuimella istui Ludvig XIV. Hän kärsi hammassärystä suurimman osan elämäänsä, ja vuonna 1685 hän poistatti kaikki vasemmanpuoleiset ylähampaansa. On väitetty, että kuninkaan hammastulehdukset selittäisivät hänen tuona vuonna tekemänsä tuhoisan päätöksen kumota uskonnonvapaus valtakunnassaan, mistä oli seurauksena julma vainon aalto uskonnollisia vähemmistöjä vastaan.

Moderni hammaslääketiede syntyy

Ludvig XIV:n ylellisen tuhlaileva elämäntyyli levisi Pariisin seurapiireihin, mikä puolestaan johti hammaslääkärien ammattikunnan syntyyn. Menestys hovissa ja piireissä riippui ulkoisen olemuksen muodikkuudesta. Tekohampaita käytettiin enemmän ulkonäön kuin syömisen takia, ja niiden kysyntä synnytti uuden kirurgien ryhmän: eliittiä hoitavat hammaslääkärit. Heistä huomattavin oli Pariisissa toimiva Pierre Fauchard, joka oli oppinut tekemään kirurgisia toimenpiteitä Ranskan merivoimissa. Hän arvosteli kirurgeja, jotka jättivät hampaanpoiston epäpätevien parturien ja puoskarien tehtäväksi, ja omaksui ensimmäisenä nimikkeen hammaskirurgi.

Vuonna 1728 Fauchard sanoutui irti ammattisalaisuuksien vaalimisen perinteestä ja kirjoitti kirjan, jossa hän julkisti kaiken tietämyksensä. Näin hänestä tuli ”hammaslääketieteen isä”. Hän oli ensimmäinen, joka istutti potilaat hammaslääkärin tuoliin eikä lattialle. Hän suunnitteli viisi instrumenttia hampaanpoistoon, mutta ei hän pelkkä hampaiden vetäjä ollut. Hän kehitti myös hammasporan sekä reikien paikkausmenetelmiä. Lisäksi hän oppi täyttämään juurikanavan ja kiinnittämään juureen tekohampaan. Hänen suunnittelemissaan norsunluisissa hammasproteeseissa oli jousi, jonka avulla ylähampaat pysyivät paikoillaan. Fauchard teki hammashoidosta itsenäisen ammattialan. Hänen vaikutuksensa ulottui Atlantin toiselle puolelle asti.

Presidentin piina

Sata vuotta Ludvig XIV:n jälkeen George Washington poti hammassärkyä Amerikassa. Häneltä vedettiin hammas melkeinpä kerran vuodessa siitä lähtien, kun hän täytti 22 vuotta. Voidaan vain kuvitella, millaisia tuskia hän varmastikin joutui kestämään ollessaan siirtokuntien armeijan johdossa. Siinä vaiheessa kun hänestä tuli Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti vuonna 1789, hän oli käytännössä hampaaton.

Washington kärsi hampaattomuutensa vuoksi myös henkisesti, sillä se pilasi hänen kasvonsa ja hammasproteesi istui huonosti. Hän oli hyvin tietoinen ulkonäöstään yrittäessään luoda uuden valtion presidentin julkisuuskuvaa. Siihen aikaan proteeseja ei valettu hampaiden jäljennöksen mukaan vaan ne veistettiin norsunluusta, joten ne pysyivät huonosti paikallaan. Samanlaisia pulmia oli englantilaisilla herrasmiehillä. Sanotaan, että englantilaisten kuiva huumori juontuu tarpeesta välttää ääneen nauramista, joka paljastaisi hammasproteesit.

Tarina, jonka mukaan Washingtonilla oli puiset hammasproteesit, lienee tuulesta temmattu. Materiaalina käytettiin sen sijaan ihmisten hampaita, norsunluuta ja lyijyä. Hänen hammaslääkärinsä saivat hampaita luultavasti haudanryöstäjiltä. Alan kauppamiehet kulkivat myös sotajoukkojen kannoilla ja vetivät hampaita kuolleilta ja kuolevilta taistelujen jälkeen. Proteesit olivat näin ollen rikkaiden ylellisyyttä. Ne tulivat tavallisen kansan ulottuville vasta 1850-luvulla, kun raakakumia opittiin vulkanoimaan ja sitä alettiin käyttää proteesien pohjana. Vaikka Washingtonin hammaslääkärit kuuluivat ammattikuntansa kärkeen, hammassäryn syy jäi heiltä osittain hämärän peittoon.

Säryn syy selviää

Hammassäryn aiheuttajana oli hamasta menneisyydestä pidetty matoja, ja näin uskottiin vielä 1700-luvulla. Vuonna 1890 Berliinin yliopistossa toiminut amerikkalainen hammaslääkäri Willoughby Miller keksi, miten hammassäryn tavallisimpiin aiheuttajiin kuuluva karies syntyy: eräs bakteeri, joka käyttää ravinnokseen erityisesti sokeria, synnyttää happoa, joka sitten syövyttää hampaita. Miten kariesta voitaisiin ehkäistä? Vastaus saatiin puolivahingossa.

Coloradon hammaslääkärit Yhdysvalloissa olivat vuosikausia ihmetelleet, miksi suurella osalla osavaltion asukkaista oli hampaissa laikkuja. Viimein syy löytyi, kun alueen vedessä havaittiin olevan liikaa fluoria. Selvitellessään tätä paikallista ongelmaa tutkijat tekivät kuitenkin yllättävän havainnon, joka olisi maailmanlaajuisestikin merkittävä hammassäryn ehkäisyn kannalta: kariesta esiintyy eniten niillä, joilla on kasvuvuosinaan ollut juomavedessä liian vähän fluoria. Vesissä fluoria on monesti luonnostaan, ja se on hammaskiilteen rakennusainetta. Kun sitä on annettu sopivassa määrin niille, joiden juomavedessä sitä ei ole tarpeeksi, kariestapaukset ovat vähentyneet peräti 65 prosenttia.

Arvoitus oli ratkennut. Hammassärky johtuu useimmiten karieksesta. Sokeri edistää karieksen kehittymistä, fluori puolestaan ehkäisee. On tietenkin selvää, ettei fluori korvaa riittävää harjaamista ja lankaamista.

Kohti kivutonta hammashoitoa

Ennen puudutusaineiden keksimistä hammashoito oli potilaille erittäin tuskallista. Lääkärit kaivoivat arat, karieksen syömät hampaat ikenistä terävillä instrumenteilla ja survoivat sitten onteloon kuumaa metallia täytteeksi. Kun muita hoitoja ei ollut, hammas, jonka ydin oli tulehtunut, poltettiin työntämällä sen juurikanavaan tulikuuma rautatikku. Hampaanpoistokin oli karmaiseva kokemus ennen erikoisvälineiden ja puudutusaineiden kehittämistä. Kidutukseen alistuttiin vain siksi, että jatkuva hammassärky oli vielä pahempaa. Oopiumi, hamppu, alruuna ja muut rohdokset olivat olleet käytössä satoja vuosia, mutta parhaassakin tapauksessa ne vain lievittivät kipua. Opittaisiinko hampaita koskaan hoitamaan kivuttomasti?

Vuonna 1772 englantilainen kemisti Joseph Priestley valmisti ensimmäisenä typpioksiduulia eli ilokaasua, ja pian sillä havaittiin olevan huumaavia ominaisuuksia. Anestesia-aineena sitä käytettiin silti vasta vuonna 1844. Tuon vuoden joulukuun 10. päivänä amerikkalainen hammaslääkäri Horace Wells oli kuuntelemassa puhetta, jonka aikana kuulijoita viihdytettiin ilokaasun avulla. Wells pani merkille, että sen vaikutuksen alaisena eräs mies raapi säärensä raskastekoiseen penkkiin mutta ei näyttänyt tuntevan kipua. Wells oli myötätuntoinen mies, ja häntä vaivasi kovasti se, että hän joutui tuottamaan potilailleen kipua. Hän alkoi heti miettiä, voitaisiinko kaasua käyttää kivunlievitykseen. Hän päätti kokeilla sitä itseensä ennen kuin antaisi sitä muille. Jo seuraavana päivänä hän istui omaan hammaslääkärin tuoliinsa ja hengitti ilokaasua, kunnes menetti tajunsa. Sitten hänen kollegansa veti häneltä särkevän viisaudenhampaan. Tapaus oli historiallinen: hampaita pystyttiin vihdoinkin hoitamaan kivuttomasti! *

Sen jälkeen hammaslääketieteen menetelmät ovat kehittyneet monin tavoin, ja käynti hammaslääkärillä on nykyään huomattavasti miellyttävämpi kokemus kuin ennen muinoin.

[Alaviite]

^ kpl 22 Nykyään typpioksiduulin sijasta käytetään enimmäkseen puudutusaineita.

[Kuva s. 28]

Yhdysvaltain ensimmäisen presidentin George Washingtonin norsunluinen hammasproteesi

[Lähdemerkintä]

National Museum of Dentistry, Baltimore, MD

[Kuva s. 29]

Taiteilijan piirros ensimmäisestä toimenpiteestä, jossa typpioksiduulia käytettiin hammashoidossa anestesia-aineena vuonna 1844.

[Lähdemerkintä]

National Library of Medicine

[Kuvan lähdemerkintä s. 27]

National Library of Medicine